Kiitokset kaikille, jotka ovat muistaneet meitä surussamme!

Teki mieleni kirjoittaa vielä yksi juttu, jossa palaan muistoihin Mitzun kanssa.

Tilannehan oli se, että olin pitkään etsinyt Mitzulle rauhallista eläkekotia, jossa se olisi saanut elellä ilman muita koiria ja lapsia. Sopivaa kotia ei kuitenkaan löytynyt. Mitzu ei erityisemmin pitänyt sen enempää Jetasta kuin Pyrystäkään, vaikka pakon tullen sietikin kumpaakin juuri ja juuri. Mitzu eli kovan stressin alla, sillä se kyttäsi lakkaamatta Jettaa, mistä Jetta puolestaan otti kohtuuttomasti paineita, eikä se voinut olla näkymättä käytöksessä. 

Muutaman viikon olin seuraillut Mitzua huolestuneena. Sen olemus oli jotenkin muttunut. Sitten Mitzu alkoi juoda hillittömiä määriä ja pissailla sisälle. Jo yksin tuo sisälle pissaaminen oli merkki jostakin vakavasta, sillä Mitzu söi kerran aikaisemmin ovenpielet ollessaan yksin kotona, kun ei päässyt hädissään käymään ulkona. Niin suuri kunnia-asia sisäsiisteys oli sille.

Mitzu ei ollut enää kovin innokas lähtemään lenkille, ja jos lähtikin, kulki hitaasti peräässä. Lyhyenkin lenkin jälkeen oli väsynyt ja läähätti pitkin iltaa. Koko olemus oli muuttunut jotenkin haluttomaksi ja sellainen Mitzulle tyypillinen elämänilo ja innokkuus oli hävinnyt sen olemuksesta. Näiden muutosten jälkeen tein sen raskaan päätöksen, että Mitzun aika oli tullut :( Halusin sen saavan lähteä vielä silloin, kun olotila oli vielä siedettävä, ilman liikoja tuskia.

Eläinlääkärillä Mitzu sai nukahtaa rauhallisesti syliini samalla kun kerroin, miten ihana koira ja ystävä se oli näinä vuosina ollut. Kun tuli aika pistää neula suoneen, eläinlääkäri ei saanut suonta esille edes kovassa puristuksessa, minkä sanoi olevan harvinaista. Tämänkaltainen turvotus oli ell:n mukaan merkki siitä, että munuaiset olivat lopussa. Lopulta Mitzu tarvi enää vain pienen avustuksen liukuakseen pois tästä maailmasta, niin lopussa keho oli jo ollut. Viime hetkellä Mitzulle olisi myös löytynyt eläkekoti, mutta päätin, että viimeinen palvelus, jonka ystävälleni voin tehdä, on se, että se saa olla kanssani loppuun asti. Ja olen varma, että päätös oli oikea. Muutama viikko tai kuukausi lisäaikaa muuttuneessa ympäristössä olisi tuskin ollut sen arvoista.

Mitzu sai kuitenkin lähteä hyvissä voimissaan. Viimeisenä aamuna teimme retken Torniojoen rantaan, jonne olimme retkeilleet niin monesti aiemminkin. Mitzu jaksoi lenkin hyvin, vaikka olikin hitaampi ja halusi juoda useammin. Rantakallio, jolla olimme usein istuskelleet olikin tulvaveden peitossa, ja tuli mieleeni sellainen ajatus, että Väylä vuodattaa kanssani kyyneleitä. Suru ystävän puolesta oli tietenkin pohjaton. Kivellä istuskelimme, ihailimme maisemaa ja söimme yhdessä eväitä. Mitzu sai leikkiä lempivinkulelullaan. Tallustelimme kotiin ja pötköttelimme sohvalla, taisi se MItzu siinä torkahtaakin pariin otteeseen.  

Viimeiselle matkalleen Mitzu sitten lähti nimikoituun fleeceensä käärittynä ja lempitreenilelun kanssa. Se oli tietenkin sellainen symbolinen ele minua itseäni varten. Tämän surunkin keskellä olen ihan varma, että päätös oli ainoa oikea, ja se helpottaa.

Kiitos Mitzu, että olit elämässäni ja teit siitä elämisen arvoisen! Siellä taivaan tokokentillä niitä leluja ja treenejä riittää!


Kuva: Minna Väänänen