Pienestä on ihmisen onni kiinni. Ingan kanssa reenattiin tänään jälkeä ja Jetta meni niin hienosti, että sen jäljen jälkeen tuntui, että olisi voinut vaikka itkeä tirauttaa ilon kyyneleitä :D

Ensin esineruutu. Täysimittainen, kolme vierasta esinettä. Pistin Jetan reunasta matkaan, lähti täysillä, sai hajun puolessa välissä olleesta keskiesineestä (hanska) ja palautti kuin vanha tekijä. Oijoi :) 

Se jälki. Vieraan tekemä 430 metriä pitkä, 4 keppiä. Tunnin vanha. Pieni janalle lähetyskin jo, muutaman metrin päästä. Lähti ensin takajäljelle, mutta kääntyi ihan ite. Lähti hyvin jäljestämään. Selvisi ekasta kulmasta, ja sitten - ilmaisikin kepin!!!!!! Siis ihan itte! Siinä oli kuppi ja keppi ja oli siinä ollut merkkikerppikin, mutta se oli mystisesti hävinnyt johonkin. Onneksi koira ilmaisi :D Siis edelleen tilanne on se, ettei ilmaisua ole opetettu muuten kuin silleen, että jäljellä on ollut namikuppi + sen päällä keppi. Nyt se nappasi ihan itte sen kepin sieltä suuhun. Isot bileet tietenkin ja namikuppipalkka. Homma jatkui, meni jossain vaiheessa vähän syrjään jäljestä, mutta palasi ite taas jäljelle. Ilmaisi myös toisen kuppi+keppi -paikan!! Ihan itte! Keppileikki ja namikuppi palkaksi.

Matka jatkui. Välillä maasto muuttui vähän hankalammaksi, märkää, suotyyppistä ryteikköä. Välillä mettäautotietä, välillä mettänpuolelle loikkien ja kas! Seuraavaksi Jetta bongasi kepin, joka oli ilman namikuppia! Vielä isomat juhlat, jos mahdollista. Sama meno jatkui jäljen loppuun asti. Yhdessä kohdassa meni taas jäljeltä sivuun, mutta palasi omatoimisesti jäljelle (kai kulmassa). Hienosti sitten ihan viimeiselle kepille asti, joka taas ilmaistiin suuhun ottamalla (ilman alla ollutta namikuppia). Loppu himosuperpalkka. Ja onnesta sykkyrällä oleva ohjaaja. Eikä se koirakaan niin onnettomalta vaikuttanut.