Se on nyt semmonen homma että. Kaksi ja puoli vuotta kokeellista menetelmää riitti mielestäni todistamaan, että kasa-homma ei toimi meillä tunnarissa! Joko en osaa sitä opettaa tai Jetta ei sitä opi, ihan sama miksi, mutta nyt puhaltavat uudet tunnari-tuulet. Konsultoituani erästä suuresti kunnioittamaani koirankoulutustahoa (joka tähän mennessä on pystynyt ratkaisemaan kaikki kimuranteimmat koulutusongelmani, ml. paikkamakuun ääntelyn poissaannin pitkillä makuilla ja palkkaamattomuuksilla) päädyimme aloittamaan tunnariopinnot alusta. Siis Jetta osasi aivan upeasti hakea yhden piilotetun kapulan, mutta sen löytämistä tunnarikasan läheltä tai kasan joukosta ei yksinkertaisesti saatu onnistumaan. Ja herra ties miten monella tavalla sitä yritin. Jos ei rautalangasta vääntäminen auta, tehdään sitten ratapölkystä. 

Homma menee niin, että tunnari opetetaan nyt Jetalle vanhanaikaisesti. Silleen kun homma opetettin 10 (?) vuotta sitten, ennen kuin tämä kasahomma tuli muotiin. Eli annetaan reippaasti tehdä virhettä, nostaa väärää ym. ja kielletään, kun tekee väärin, ja kun vihdoin tekee oiken, super(nami)palkka ja mahdottomat kehut. Tehdään kahdesti päivässä (vähintään) ja kullakin kerralla kaksi toistoa, pitäen välillä pienen miettimistauon. Kun (huom. KUN - ei jos) Jetta ottaa väärän suuhun, sanotaan neutraalisti "ei" eikä anneta palauttaa väärää. Asennoidutaan niin, että jokatapauksessa se aluksi yrittää tuoda ne kaikki muut, mutta kun viimeiseksi tuo sen oikean, niin A VOT!

Aluksi muutama kapula, ja heti kisa-asetelmaan, eli ei piilotella eikä mitään. Kapulat lähelle toisiaan, jopa lähemmäs kuin kisamallissa. Aluksi lyhyt etäisyys. Ja sen oman kapulan täytyy olla TOSI hyvin hajustettu. Voi käyttää makkaran hajua, mutta itse en halunnu käyttää mitään ylimääräistä hajustetta, otan vain kapulan hyvissä ajoin (tunti-kaksi) ennen treeniä hajustumaan taskuun, että haju on selvä. Jos ryntäilee päättömästi tai kaahailee vaan kapuloille, keskeytetään, kutsutaan pois ja lähtetään uudestaan. Jos asenne tunnariin laskee, hyvä vaan. Asenne tulee sitten oppimisen myötä takaisin. Tämä vielä tärkeää: ensimmäiseen kolmeen viikkoon ei ole lupa odottaa mitään tuloksia. Jatketaan vaan sitkeästi ja neljännellä viikolla pitäisi jo näkyä tuloksia. On vain säilytettävä oma maltti, rauhallisuus ja toisaalta kyky iloita aidosti, heti kun onnistuu (vaikka alla olisi viisi epäonnistumista). 

Nyt on menossa päivä 6 uutta tunnarioppia. En ensin edes uskaltanut kirjoittaa siitä mitään tänne, koska ajatuskin homman onnistumisesta tuntui älyttömältä. 

Aluksi hommassa ei tuntunut olevan järjen hiventä. Jetta (yrittää) kantaa joka ikinen kerta kaikki muut kapulat, muttei sitä omaa. Ryntää kapuloille, nappaa suuhun satunnaisen palikan ja lähtee palauttamaan. Ei selvästikään haistele pätkääkään. 

Mutta nyt on takana 12 reenikertaa x 2 toistoa. Tätä en kyllä usko itekään, mutta tänään se meni rauhallisesti (avustajan!) viemille kapuloille (4 kpl), haisteli rivin edestakaisin, tökki kyllä kapuloita, mutta ei tainnut edes nostaa vääriä :o Otti oman rivistä ja palautti varman oloisesti. Siis hä?!

Tätä päivää ennen paras suoritus on tainnut olla se, että se on tuonut vain yhden väärän, ennen kuin on löytänyt oman. Tai jos on tuonut eka kerralla oman, on sattunut siihen vahingossa. 

En tietenkään odota, että tästä alkaisi onnistuneiden tunnareiden sarja, mutta on lohdullista huomata, että optimaalisissa olosuhteissa se pystyy sen tekemään!

Takana oli pitkä lenkki koirakaveriseurassa ja paljon laukkomista, joten Jetta oli väsynyt ja rauhallinen. Lisäksi oltiin omassa pihassa, jossa ei ollut mitään häiriöitä (yleensä vähintään Pyry pyörii ympärillä häiriköimässä), joten mielialakin oli koiran paras mahdollinen. Olen huomannut ennenkin sen, että mieliala vaikuttaa tosi paljon tunnarin onnistumiseen, mutta en ole kovin paljoa pystynyt siihen mielialaan (vireeseen?) vaikuttamaan. Jos kiehuu niin kiehuu. 

Niin älyttömältä kuin tämä kuulostaakin, niin usko pois. Kuukauden päästä Jetta osaa tunnarin!

Tuumasin vielä mielessäni, että pitäisi ottaa tätä treeniä videolle, niin saisi sitten kuukauden päästä naureskella, mitä sähellystä se alussa oli. Hmm... Oikein itsekin ihmettelen, mistä sain moisen optimismipiikin. Yleensä en syyllisty sellaiseen.